Tästä kaikki sai alkunsa, nyt sen tajusin!

Viime päivinä olen miettinyt, mistä tämä masennus sai alkunsa, jotenkaan en jaksanut uskoa, että muutaman kuukauden mittainen stressi olisi voinut laukaista keskivaikean masennuksen. Minulla on kuitenkin ollut aina hyvä stressinsietokyky, enkä ole pienestä murehtinut. Ja yhtäkkiä minä sen tajusin, että ei tämä olekaan viimeisen puolen vuoden aikana kehittynyt sairaus, vaan sen juuret johtavat paljon pidemmälle. Tämä tauti on kehittynyt salaa ja pikku hiljaa, kuin varkain.

Näin jälkikäteen mietittynä tilanne alkoi kehittymään ehkä vajaat viisi vuotta sitten. Olimme juuri muuttaneet uuteen taloon, lapset olivat pieniä ja minä olin palannut äitiyslomalta töihin. Miehellä olisi pitkän talonrakennusprojektin jälkeen enemmän aikaa olla perheen kanssa. Muutama kuukausi töihin paluun jälkeen yksikössä tehtiin organisaatiomuutos, jonka valmistelussa olin vahvasti mukana. Muutoksen keskinen osa oli minun suunnittelemani ja tietysti oletin, että pääsen vetämään ko. toimintoa itse. Muutosta suunniteltiin pienen ryhmän kesken ja siitä tiedotettiin samaan aikaan kaikille, myöskään suunnittelutyössä mukana olleet eivät olleet tietoisia lopullisesta ratkaisusta. Yllätys oli suuri, kun ko. toiminnon vetäjäksi nimetettiinkin kolleegani, jolla ei ollut minkäänlaista kokemusta kyseisestä tehtävästä. Luonnollisesti minusta tuntui, että minulta vedettiin matto pois jalkojen alta. Koin, että minun osaamistani ei enää arvostettu ja tunsin olevani ylimääräinen lisä yksikössä. Samaa mieltä olivat useat kolleegani, luottamus esimieheeni hävisi kuin tuhka tuuleen.

Töitä oli paljon ja esimies oli vaativa, viikkopalaverit tuntuivat käskynjakotilaisuudelta. Jo kenkien kopinasta palaveriaamuna kuuli, millä tuulella esimies sinä päivänä oli. Useimmiten huonolla tuulella ja se huono tuuli purettiin sitten alaisiin palaverissa. Ryhdyin vihaamaan torstaiaamuja.

Meni jonkin aikaa ja yksikkömme esimies vaihtui. Uusi esimies oli mukavan miehen maineessa. Ajattelin, että nyt puhaltavat uudet tuulet ja pääsen näyttämään mihin pystyn. Juupa juu, tilanne melkein paheni esimiehen vaihdoksen myötä. Nyt jouduin tekemään kahta kovemmin töitä todistaakseni osaamiseni koska olin nainen. Miespuoliset kolleegat olivat osa hyvä veli -verkostoa ja me naiset olimme välttämätön paha, joiden osaamista vähältetiin. Töihin tuleminen alkoi olla päivä päivältä vaikeampaa. Tähän asti olin pitänyt työstäni todella paljon ja olin siinä hyvä. Mutta nyt oli tullut aika etsiä uutta työpaikkaa, koska en enää viihtynyt työssäni lainkaan. Olin kadottanut ilon työn tekemisestä, suhtauduin kaikkeen negatiivisesti, lykkäsin uusien asioiden aloittamista, delegoin hommia muille, vetäydyin omaan kuoreeni ja lakkasin esim. käymästä työkavereiden kanssa aamukahvilla, koska en osannut enää nauttia edes siitä pienestä kahvihetkestä ja kuulumisten vaihtamisesta työkavereiden kesken. Ryhdyin siis aktiivisesti etsimään uutta työpaikkaa. Lähetin parin vuoden aikana valehtelematta yli sata työhakemusta eri tehtäviin, pääsin maksimissaan viisi kertaa haastatteluun asti. 45+ nainen on auttamatta liian vanha työmarkkinoilla, osaamiseni ja suosittelijat olivat kunnossa, mutta haastattelupyyntöjä ei tullut. Eikä siis uutta työpaikkaa. Voin entistä huonommin työyhteisössä ja kyseenalaistin jo itsekin oman ammattiosaamiseni.

Samaan aikaan myös parisuhde alkoi rakoilla pahasti. Olin tottunut pitämään huolta lapsista, kun mies rakensi taloa. Nyt miehellä olisi aikaa olla lasten kanssa ja minulla olisi omaakin aikaa. Niinhän sitä luulisi. Totuus olikin se, että mies liukeni omiin harrastuksiin heti kun tulin töistä. Miehen omat harrastukset ja suunnnitelmat menivät aina muiden juttujen edelle. Myös raha-asioista alkoi tulla riitaa, minä maksoin asumiskustannukset ja ruuat, mies osteli itselleen harrastusvälineitä. Tajusin, että mies on aina ollut itsekäs, jolle oma napa on aina muuta tärkeämpi. Miehelle ei voinut sanoa mistään asiasta vastaan, koska silloin sai aikaiseksi satavarmasti riidan, joka aina päättyi toisen osapuolen voittoon. Syy oli aina minussa. Lopulta meillä ei ollut enää mutta yhteistä kuin lapset. Lopulta tajusin, että olin jo ainakin puolen vuoden ajan joka päivä ajattelut eroa. Siis joka päivä. Silloin päätin, että se oli siinä, halusin erota.

Päätös erosta oli siis tehty, mutta mies sai vielä minut ylipuhuttua siihen, että yritetään vielä uudelleen. Myytiin pois kallis talo ja ostettiin uusi. Vajaat puoli vuotta myöhemmin tajusin, että mikään ei ole muuttunut, meillä ei ollut mitään yhteistä enkä enää rakastanut miestäni, enkä enää halunnut olla vankina siinä liitossa. Erosimme ja jäimme lasten kanssa asumaan tähän uuteen taloon. Elämä rullasi eteenpäin ihan mukavasti, elämä lasten kanssa oli niin paljon parempaa kuin naimisissa ollessani.

Töissä oli edelleen hankalaa, en viihtynyt työssäni, mutta koska muutakaan ei ollut tarjolla, tyydyin tilanteeseen. Kunnes huomasin ilmoituksen myytävänä olevasta ravintolasta kotikaupungissani. Mietin asiaa, kyselin lisätietoja, tein laskelmia enkä tiennyt mitä tehdä. Aikaa kului, mutta se paikka ei jättänyt minua rauhaan. Tein laskelmat valmiiksi ja menin pankkiin, jossa sain positiivisen vastaanoton ja silloin tiesin, että en voi jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Jos jätän, tulen katumaan sitä vielä jossain vaiheessa. Ja tässä sitä ollaan, vajaa vuosi yrittäjyyttä takana, sairaslomalla masennuksen vuoksi.

Tajusin myös, että en ole ollut onnellinen enää moneen vuoteen. En enää tiedä millainen tunne onnellisuus oikein on. Masennus on hiipinyt hitaasti elämääni ja pikku hiljaa käärinyt tunteeni harmaaseen harsoon. Oikeastaan mikään ei enää tunnu erityisen kivalta, elämä on tasaista puurtamista ja suorittamista päivästä toiseen. Olen hukannut monta vuotta elämästäni tajuamatta sitä itse. Kaikkein eniten harmittaa, että en ole voinut nauttia täysillä lapsista näin tärkeinä vuosina, kun he ovat kasvaneet ja oppineet uusia asioita ja taitoja. Olen ollut paikalla, mutta en läsnä, olet ollut kuin kone, joka on ohjelmoitu tekemään asioita. Minä haluan taas olla onnellinen, haluan olla läsnäoleva äiti lapsilleni. Haluan parantua ja olla normaali.