Levottomia unia

Unilääkkeiden vuoksi näen nykyisin kaiket yöt unia. Kaikenlaisia unia, sekä arkipäiväisiä ja täysin absurdeja unia. Viime yönä näin niin todentuntuista unta, että aamulla olin ihan varma, että kyseinen tapahtuma oli todellinen. Olin lähdössä pidemmälle automatkalle ja matkaa varten menin hakemaan kahvia keskustan R-kioskilta. Parkkeerasin auton kioskin lähelle ja menin ostamaan kahvia. Kahviautomaatti oli erikoinen ja meni hetkinen, että onnistuin saamaan kahvin kuppiin. Jostain syystä kaikki myytävänä olevat tuotteet olivat tiskin takana, asiakkaiden puoli oli täysin tyhjä. Ajattelin, että nyt on R-kioski muuttanut konseptiaan tai kiska on remontissa. No anyway, sain ostokseni tehtyä ja kävelin takaisin autolle. Siinä kävellessä muistin, että olin unohtanut laittaa parkkikiekkoon oikean ajan ja kappas vaan, mikäs siinä tuulilasinpyyhkimen alla olikaan, parkkisakko tietenkin. Olin poissa ehkä viisi minuuttia ja minun tuurilla parkkipirkko ehti tietysti siinä välissä käymään. Kiroilin kuin merimies huonoa tuuria ja mietin, että sillekin rahalle olisi ollut parempaa käyttöä. Mietin jopa, että siirrään sen sakkolapun takana olevaan autoon, ehkä joku muu maksaisi sen vahingossa minun puolesta (hehe, kaikkea sitä unessa tuleekin mieleen!). Olin todella harmissani sakosta ja koko loppuyön se tuli takaisin mieleen muiden unien lomassa. Aamulla olin täysin varma, että olin oikeasti saanut sakot ja menin etsimään sakkolappua laukusta. Ensin jopa luulin hukanneeni sen, kunnes tajusin, että en ollut edes käynyt keskustassa koko viikonlopun aikana. Aika huvittavaa ja toisaalta myös vähän pelottavaa.

Uusi viikko on käynnistynyt ja jälleen kerran näyttäisi olevan huono päivä edessä. Väsyttää ja ahdistaa. Mielessä pyörivät vain huonoimmat mahdolliset vaihtoehdot. En edes tiedä vielä, onko yrityksellä mahdollisuuksia yrityssaneeraukseen, mutta tietysti varaudun pahimpaan. Mietin, miten sitten jatketaan, jos edellytyksiä saneeraukselle ei ole. Millä ihmeellä sitten elätän lapseni? Miten pystyn etsimään töitä, kun toipuminen on alkumetreillä? Mielessä pyörii tuhat kysymystä, joihin ei ole vastausta. Ja juuri se epävarmuus ja asioiden keskeneräisyys rasittaa kaikkein eniten tässä tilanteessa. Tähän asti olen aina ajatellut, että kaikella on tarkoituksensa ja asiat järjestyvät aina, tavalla tai toisella, ettei kenellekään anneta suurempaa taakkaa kannettavaksi kuin minkä jaksaa kantaa. Nyt en enää ole yhtään varma siitä, pessimismi nostaa taas päätään...

Olen jo päivistä ihan sekaisin, mutta tässä päivän positiivinen juttu: lapset tulevat tänään kotiin, olikin jo kova ikävä 💕