Nyt on mennyt jo monta päivää ahdistuksen vallassa, arki on ollut yhtä ylämäkeä, nyt olisi jo alamäen vuoro! Toistaalta taas pelottaa, että entä jos vauhti kiihtyy liian lujaksi alamäessä...
Mieliala kyllä heittelee ihan laidasta laitaan. Välillä olo on todella masentunut ja välillä taas saan jonkinlaisen innostuksen puuskan, jolloin kehittelen kaikenlaisia töihin liittyviä ajatuskuvioita. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, että saataisiin lisää asiakkaita. Pitäisikö kokeilla tätäkin juttua, tuokin asia pitäisi saada kuntoon. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.... Mutta yleensä sitä innostusta ja euforiaa kestää vain hetken ja sitten vajoan taas masennukseen. En jaksa, en halua, en pysty. Miksi en yksinkertaisesti pysty unohtamaan ja jättämään työasioita taka-alalle? Nyt pitäisi vain keskittyä paranemiseen ja toipumiseen, muuten paluu töihin siirtyy koko ajan vain pidemmälle ja pidemmälle.
Koko elämäni ajan olen tottunut hoitamaan itse omat asiat, pärjäämään ja selviytymään ongelmista ja vaikeuksista ihan itse. Siksi on niin vaikea myöntää, että nyt en pysty. Nyt tarvitsen apua. Nyt tarvitsen lepoa. Minun ei tarvitse nyt huolehtia työasioista, niistä pidetään huolta minun puolestani. Mutta kun se ajatus takaraivossa kuiskii, että et voi olla varma, että kaikki sujuu hyvin ilman sinua. Mutta entäs jos firmalla meneekin paremmin ilman minua? Niinkin siinä voi käydä, koska tässä kunnossa ajatus ei ole yhtä kirkas kuin normaalisti ja voin saada päähäni ihan hullujakin ajatuksia.
Tänään on ollut aika hyvä päivä. Itse asiassa minulla oli tänään treffit :) Ne ensimmäiset treffit, joissa tunnelma yleensä on aina vähän vaivaantunut, kun et oikeasti tiedä millaisen tyypin siellä treffipaikalla tapaa. Entä jos meillä ei olekaan mitään yhteistä, jos meillä ei olekaan mitään puhuttavaa? Entä jos se tyyppi onkin ihan erilainen kuin miksi olin hänet kuvitellut viestien perustella? Hurjan paljon odotuksia ja paineita sekä pelkoa pettymyksestä kasaantuu yhteen lyhyeen tapaamiseen. Tässä iässä ei ole todellakaan helppoa treffailla. Pienen lasten äidin ei ole helppoa löytää potentiaalisia treffikumppaneita, netti on siis ainakin minulle paras vaihtoehto. Ei minulla ole aikaa eikä mahdollisuuksia etsiä niitä muualta, kun kukaan ei vielä toistaiseksi ole ovikelloakaan käynyt soittamassa. Ja sitten sen tapaamisen järjestäminen tuntuu olevan aina yhtä vaikeaa, molemmille sopivan ajan löytyminen on kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Ja sitten se todellisuus verrattuna odotuksiin on yleensä jotain ihan muuta, kuin mitä olit odottanut, joko kuva on ollut vuodelta kuokka ja kivi tai sitten miehen luonne jpaamia ajatukset ovat täysin erilainen kuin mitä olit kirjoittelun perusteella odottanut. Pettymyksiä on siis koettu enemmän kuin riittävästi.
Mutta tällä kertaa ei tullutkaan pettymystä. Tuli positiivinen yllätys. Meillä riitti keskusteltavaa aiheista jotka kiinnostivat molempia, jopa siinä määrin että ruoka meinasi jäähtyä ja jäädä syömättä. Eikä ulkonäössäkään ollut moittimista, päinvastoin :) Olo on siis heikosti positiivinen näiden treffien jälkeen, tästä voisi vaikka tulla jotakin, jos ei muuta niin ystävyys. Puhelinnumerot on vaihdettu, katsotaan siis rauhassa mitä tästä tulee.
Sitä en sitten tiedä, että onko millään tavalla viisasta ruveta treffailemaan ketään tässä kunnossa. Olen kyllä kertonut rehellisesti heti alussa mikä minun tilanteeni on ja missä mennään, mutta kestääkö kukaan tätä tilannetta oikeasti? Ymmärtääkö toinen, että minulla voi olla hyviä päiviä ja sitten niitä todella huonoja päiviä? Osaanko olla kaatamatta kaikkea sitä pahaa oloa toisen niskoille, osaanko olla sulkematta toista ulkopuolelle? En tiedä, mutta haluaisin kuitenkin yrittää. Kaksin on parempi kuin yksin, vai onko?
Tänään on ollut aika hyvä päivä. Itse asiassa minulla oli tänään treffit :) Ne ensimmäiset treffit, joissa tunnelma yleensä on aina vähän vaivaantunut, kun et oikeasti tiedä millaisen tyypin siellä treffipaikalla tapaa. Entä jos meillä ei olekaan mitään yhteistä, jos meillä ei olekaan mitään puhuttavaa? Entä jos se tyyppi onkin ihan erilainen kuin miksi olin hänet kuvitellut viestien perustella? Hurjan paljon odotuksia ja paineita sekä pelkoa pettymyksestä kasaantuu yhteen lyhyeen tapaamiseen. Tässä iässä ei ole todellakaan helppoa treffailla. Pienen lasten äidin ei ole helppoa löytää potentiaalisia treffikumppaneita, netti on siis ainakin minulle paras vaihtoehto. Ei minulla ole aikaa eikä mahdollisuuksia etsiä niitä muualta, kun kukaan ei vielä toistaiseksi ole ovikelloakaan käynyt soittamassa. Ja sitten sen tapaamisen järjestäminen tuntuu olevan aina yhtä vaikeaa, molemmille sopivan ajan löytyminen on kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Ja sitten se todellisuus verrattuna odotuksiin on yleensä jotain ihan muuta, kuin mitä olit odottanut, joko kuva on ollut vuodelta kuokka ja kivi tai sitten miehen luonne jpaamia ajatukset ovat täysin erilainen kuin mitä olit kirjoittelun perusteella odottanut. Pettymyksiä on siis koettu enemmän kuin riittävästi.
Mutta tällä kertaa ei tullutkaan pettymystä. Tuli positiivinen yllätys. Meillä riitti keskusteltavaa aiheista jotka kiinnostivat molempia, jopa siinä määrin että ruoka meinasi jäähtyä ja jäädä syömättä. Eikä ulkonäössäkään ollut moittimista, päinvastoin :) Olo on siis heikosti positiivinen näiden treffien jälkeen, tästä voisi vaikka tulla jotakin, jos ei muuta niin ystävyys. Puhelinnumerot on vaihdettu, katsotaan siis rauhassa mitä tästä tulee.
Sitä en sitten tiedä, että onko millään tavalla viisasta ruveta treffailemaan ketään tässä kunnossa. Olen kyllä kertonut rehellisesti heti alussa mikä minun tilanteeni on ja missä mennään, mutta kestääkö kukaan tätä tilannetta oikeasti? Ymmärtääkö toinen, että minulla voi olla hyviä päiviä ja sitten niitä todella huonoja päiviä? Osaanko olla kaatamatta kaikkea sitä pahaa oloa toisen niskoille, osaanko olla sulkematta toista ulkopuolelle? En tiedä, mutta haluaisin kuitenkin yrittää. Kaksin on parempi kuin yksin, vai onko?
Kommentit
Lähetä kommentti