Konkurssihakemuksen jättämisestä on nyt vajaa viikko. Tuntuu todella oudolta, että nyt minun ei enää tarvitse miettiä yrityksen asioita. Konkurssihakemuksen myötä valta yrityksen asioista on siirtynyt pesänhoitajalle, jota tosin ei vielä ole olemassakaan! Käräjäoikeuden tuomari soitti minulle viime viikolla ja ihmetteli, kun konkurssihakemukseen ei oltu nimetty pesänselvittäjää. Tuomari kertoi, että yleensä kaikissa hakemuksissa on ehdotettu jotakin henkilöä pesänselvittäjäksi ja yleensä oikeus sen myös hyväksyy. No minullapa ei ole, enkä sellaista mistään pysty kehittämään tähän hätään. Olen selannut netissä melkoisen määrän ohjeita ja säädöksiä konkurssin läpiviemiseksi ja niissä kaikissa sanotaan, että käräjäoikeus määrää konkurssipesälle pesänselvittäjän, eikä minulle tullut mieleenkään, että minun itse pitäisi sellainen hankkia, oletin tietysti, että oikeudella on tietyt pesänselvittäjät, joita he käyttävät konkurssitapauksissa. Tuomari vielä penäsi moneen kertaan, että eikö minulla ole asianajajaa, joka tuntee yrityksen tilanteen hyvin ja kun kerroin, että eipä ole, tuomari totesi, että heidän pitää sitten sellainen hankkia, mutta siihen saattaa mennä aikaa. Siis mitä ihmettä?? Nyt ei siis ilmeisesti tapahdu mitään ennenkuin pesänselvittäjä on valittu. Minulla ei ole enää valtaa irtisanoa henkilökuntaa tai tehdä muitakaan yritykseen liityviä päätöksiä, joten jonkunhan nuo asiat pitäisi hoitaa ja mielellään aika pikaisesti. Ärsyttää tällainen epäselvä tilanne, haluaisin vain luovuttaa kaikki yrityksen aineistot pesänselvittäjälle ja siirtyä takavasemmalle miettimään mitä teen seuraavaksi.
Kuitenkin tieto konkurssista on mennyt jo tiedoksi ainakin pankille, koska minun yhteyshenkilöni sopi kanssani tapaamisajan ensi viikolle. Tästä se lähtee, asioiden selvittäminen ja sopiminen, pikkuhiljaa ja askel kerrallaan. Tärkeintä on saada yrityksen laina-asiat sovittua mahdollisimman joustavasti, edelleen mielessäni pyörii pieni toivonkipinä siitä, että saan raha-asiat sovittua niin, että luottotiedot säilyvät kunnossa. Kyllä tästä selvitään, näin ajattelen joka aamu kun herään, vaikka pelottaakin melkoisesti.
Sappirakon tulehdus on saatu kuriin antibioottikuurin avulla, tänään on kuurin viimeinen päivä. Tarkkana saa näköjään olla sen suhteen, mitä suuhunsa laittaa. Muutama päivä sitten ostin kaupan paistopisteestä tuoreita karjalanpiirakoita, illalla sitten olikin taas vatsa kipeä ja piti turvautua kipulääkkeisiin. Tuore leipä on siis kiellettyä, samoin kuin tuore kurkku, paprika ja hiilihapolliset juomat. Toivottavasti pääsen pian sinne leikkaukseen, jotta nuo herkut saa ottaa takaisin omaan ruokavalioon 😊
Vatsakipujen vuoksi jouduin jättämään väliin lukion luokkakokouksen. Siitä on tasan 30 vuotta kun pääsimme ylioppilaiksi. Apua, miten nopeasti aika menee! Harmitti suunnattomasti, että en päässyt paikalle, mutta useamman tunnin ajomatka ei ainakaan olisi helpottanut vatsakipua. Onneksi luokkakaverit laittoivat kokouksesta valokuvia Fb-ryhmään, oli hauska arvuutella kuka kukin on. Luokan tytöt olivat selvästi helpommin tunnistettavissa kuin pojat, vaikuttaa siltä, että aika on kohdellut tyttöjä selvästi armollisemmin kuin poikia 😉
Lenkkipolun varralla on nuotiopaikka, jossa istuskelen usein lenkin lomassa miettimässä tulevaisuutta
Suorittaja-luonne minussa puskee taas pinnalle. Olin vakaasti päättänyt, että tänä kesänä nautin lomasta ja vasta syksyllä ryhdyn miettimään, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Mutta niin ne tulevaisuuden kuviot vain pyörivät mielessä kaiken aikaa, varsinkin lenkillä ollessani pyörittelen mielessäni erilaisia vaihtoehtoja ja huomaan ärsyyntyväni, kun ajatukset eivät selkene ja tulevaisuus on vielä sumun peitossa. Ja miksi ne ajatukset eivät tunnu millään selkenevän? No siksi, että konkurssin myötä itsetunto on kuin varkain taas poljettu alas. Kun keksin jonkin hyvän idean, jota voisin tulevaisuudessa tehdä, ensimmäinen ajatus on, että entä jos en osaa, en jos epäonnistun siinäkin? Vaikka järki sanoo, että kyllä osaat ja työkokemusta on useampi kymmenen vuotta, niin jostain se epäusko aina vain iskee tajuntaan. Tänäänkin aurinko paistoi ja oli ihanan lämmintä, mutta huomasin ajatusten pyörivän erilaisten työvaihtoehtojen ympärillä, vaikka olisi pitänyt vain nauttia metsän rauhasta ja hiljaisuudesta. Ärsyttävää, miksen osaa heittäytyä ja keskittyä nykyhetkeen? Miksi täytyy koko ajan murehtia tulevasta?
Sappirakon tulehdus on saatu kuriin antibioottikuurin avulla, tänään on kuurin viimeinen päivä. Tarkkana saa näköjään olla sen suhteen, mitä suuhunsa laittaa. Muutama päivä sitten ostin kaupan paistopisteestä tuoreita karjalanpiirakoita, illalla sitten olikin taas vatsa kipeä ja piti turvautua kipulääkkeisiin. Tuore leipä on siis kiellettyä, samoin kuin tuore kurkku, paprika ja hiilihapolliset juomat. Toivottavasti pääsen pian sinne leikkaukseen, jotta nuo herkut saa ottaa takaisin omaan ruokavalioon 😊
Vatsakipujen vuoksi jouduin jättämään väliin lukion luokkakokouksen. Siitä on tasan 30 vuotta kun pääsimme ylioppilaiksi. Apua, miten nopeasti aika menee! Harmitti suunnattomasti, että en päässyt paikalle, mutta useamman tunnin ajomatka ei ainakaan olisi helpottanut vatsakipua. Onneksi luokkakaverit laittoivat kokouksesta valokuvia Fb-ryhmään, oli hauska arvuutella kuka kukin on. Luokan tytöt olivat selvästi helpommin tunnistettavissa kuin pojat, vaikuttaa siltä, että aika on kohdellut tyttöjä selvästi armollisemmin kuin poikia 😉
Suorittaja-luonne minussa puskee taas pinnalle. Olin vakaasti päättänyt, että tänä kesänä nautin lomasta ja vasta syksyllä ryhdyn miettimään, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Mutta niin ne tulevaisuuden kuviot vain pyörivät mielessä kaiken aikaa, varsinkin lenkillä ollessani pyörittelen mielessäni erilaisia vaihtoehtoja ja huomaan ärsyyntyväni, kun ajatukset eivät selkene ja tulevaisuus on vielä sumun peitossa. Ja miksi ne ajatukset eivät tunnu millään selkenevän? No siksi, että konkurssin myötä itsetunto on kuin varkain taas poljettu alas. Kun keksin jonkin hyvän idean, jota voisin tulevaisuudessa tehdä, ensimmäinen ajatus on, että entä jos en osaa, en jos epäonnistun siinäkin? Vaikka järki sanoo, että kyllä osaat ja työkokemusta on useampi kymmenen vuotta, niin jostain se epäusko aina vain iskee tajuntaan. Tänäänkin aurinko paistoi ja oli ihanan lämmintä, mutta huomasin ajatusten pyörivän erilaisten työvaihtoehtojen ympärillä, vaikka olisi pitänyt vain nauttia metsän rauhasta ja hiljaisuudesta. Ärsyttävää, miksen osaa heittäytyä ja keskittyä nykyhetkeen? Miksi täytyy koko ajan murehtia tulevasta?
Kommentit
Lähetä kommentti